Marian kirja (ote teoksesta)

Oli yhä valoisaa. Kesäilta oli ehtinyt jo siihen hetkeen, jossa todellisuus alkoi yhtäkkiä näyttää kuulaalta, pehmeältä ja niin kauniilta, että se teki kipeää. Linda käveli pihojen halki takaisin jokea kohti. Hän pysähtyi kukkivan omenapuun alle ja yritti muistaa, oliko Helsingissä omenapuita ja kukkivatko nekin yhtä valkoisina. Hän kurottautui taittamaan yhden matalalla riippuvista oksista. Valkoisia terälehtiä varisi käsien yli maahan, ja hän päästi otteensa kukasta.

Joki oli muuttunut kultaiseksi. Kaukana rantabulevardin päässä tummanoranssi auringonkehrä vajosi hitaasti kohti viileää lehtimetsää. Se oli jo niin alhaalla, että korkeimpien puiden latvat näyttivät koskettavan valoa. Linda odotti, kunnes oranssi valo tummui punaiseksi ja hävisi lopulta puiden taakse. Hän nojasi käsiään auringon lämmittämään kivimuuriin ja katseli joen rannalle kohonnutta kaupunkia. Vastapäisellä rannalla näkyi rivi keltaisia tiilitaloja ja niiden välissä kaistale vihreää. Sitten tuli vastaan silta ja sen jälkeen lisää taloja. Lämmin kesäilta ympäröi rakennukset, ja ne näyttivät liukenevan hitaasti pehmeään, valkoiseen utuun.

Linda alkoi kävellä kohti auringon punaamaa metsää. Hän ei tiennyt, minne hän oli menossa, eikä hän jaksanut ajatella asiaa sen kummemmin. Hänestä vain tuntui, että hänen oli pysyttävä liikkeessä, käveltävä ja käveltävä ja käveltävä, kunnes väsymys saisi yliotteen, ja hän tavoittaisi edes pienen palasen sitä maailmaa, jonka hän oli kadottanut joskus kauan sitten. Lapsuuden makea uupumus pimeän elokuisen yön edellä, hiljainen rakkaus omaan ruumiiseensa ja maailmaan, terve ruokahalu, jota liian monet valvotut yöt eivät olleet pilanneet. Voi, Jumalani, sano mihin tuo kaikki on kadonnut? Sano, mitä minä olen tehnyt väärin, niin minä suoritan sata, tuhat, miljoona katumusharjoitusta.

Linda pysähtyi kuuntelemaan. Jollain kummallisella tavalla hänestä tuntui, että kunhan hän vain toivoisi tarpeeksi vilpittömästi, niin joku tulisi. Joku tulisi ja sanoisi, että hänen ei enää tarvitsisi etsiä. Hänen ei tarvitsisi enää odottaa. Kunhan hän vain jaksaisi toivoa, niin joku tulisi aivan varmasti. Ohikiitävä auto jarruttaisi ja pysähtyisi rantabulevardille. Joku astuisi ulos autosta ja kävelisi hänen luokseen matalan kivimuurin ääreen. Keltainen silkki kahisisi askelten tahdissa. Se olisi pehmeää ja painavaa, ja laskeva ilta-aurinko kiiltelisi sen poimuissa. Sitten tuo joku tarttuisi hänen käteensä ja kertoisi hänelle, että hän oikeassa. Että hän oli edes vähän oikeassa. Että se, mitä hän oli etsinyt, oli olemassa, ja vaikka hän ei ollut löytänyt sitä, se oli silti olemassa, ja hän oli oikeassa, sillä hän oli kuitenkin etsinyt.

Linda näki jo kaukaa, että jotain oli tapahtunut. Hän pysähtyi talon kulmalle ja jäi odottamaan. Sininen valo pyöri ympäri, ympäri, ympäri tummanvihreiden puiden keskellä. Yksi puista oli laskeutunut hyvin alas, niin alas, että matalimmat oksat koskettivat auton valkoista kattoa. Sininen, vihreä, sininen, vihreä. Sitten joku sammutti vilkkuvalon ja puu häipyi pimeyteen, jossa ei ollut enää minkäänlaisia värejä.

Rapun edessä oli vain vähän ihmisiä. Linda pujottautui selkien välistä kapealle asfalttipolulle, joka johti vihreiden penkkien ohitse ovelle. Valkoiseen suojatakkiin pukeutunut mies seisoi polulla ja odotti. Hän vilkaisi rannekelloonsa ja kaivoi tupakka-askin takkinsa taskusta. Linda pysähtyi polulle miehen viereen.

"Onko teillä tulta?"

Linda ojensi tupakansytyttimensä miehelle.

"Kiitos."

"Mitä tapahtui?"

"Mitä?"

"Mitä täällä on tapahtunut?" Linda kysyi uudelleen.

"Äh, joku vanha ämmä taas. Sai jonkun kohtauksen. Ne saa aina kohtauksia. Sitten me ajetaan hullun lailla pitkin kaupunkia. Ja sitten ne vaan horisee jotain vähän aikaa ja niille pannaan piikki perseeseen ja ne tuodaan takaisin. Haluatko sinä kuulla, mitä minä ajattelen niistä niiden kohtauksista. Minä ajattelen, että..."

Rapun ovi avautui. Kaksi valkoisiin pukeutunutta hahmoa kantoi jotain painavaa ulos rapun ovesta. Linda otti pari askelta kohti kantajia mutta jäi paikalleen ymmärrettyään, että paarit kulkisivat joka tapauksessa hänen ohitseen. Kantajat tulivat hänen kohdalleen ja hän näki makaavan hahmon. Ajatukset pysähtyivät ensin kukalliseen leninkiin. Vähän ajan kuluttua Linda erotti kasvot ja kädet. Nastjan huulet olivat vitivalkoiset ja hän puristi kouristuksenomaisesti paarien reunaa.

"Mitä?" Linda sanoi ja laskeutui paarien tasalle.

Joku tarttui Lindan käsivarteen ja yritti vetää hänet pois.

"No niin. Näytös on ohi! Hajaannutaanpas! Täällä ei ole enää mitään nähtävää."

"Mitä?" Linda sanoi uudelleen.

Nastjan huulet liikkuivat, mutta sanoja ei tullut ulos. Linda painoi päänsä lähemmäksi, mutta ei pystynyt kuulemaan muuta kuin vaimeaa pihinää. Paarit nousivat uudelleen ylös ja lähtivät liikkumaan kohti valkoista aukkoa auton perässä. Viimeinen, minkä Linda tajusi, oli Nastjan katse ovien sulkeutuessa.

Linda soitti kelloa. Hän odotti hetken ja painoi kelloa uudelleen.

"Nastja?"

"Avatkaa ovi, olkaa ystävällinen."

"Nastja, oletko se sinä?"

"Avatkaa ovi, olkaa hyvä."

"Oksana, oletko se sinä?"

"Avatkaa, olkaa hyvä. Minä olen naapuri, kolmekymmentänelosesta. Olkaa hyvä ja avatkaa. Minulla on teille asiaa."

Linda seisoi oven takana ja odotti. Aika oli jälleen kerran jähmettynyt paikoilleen. Hän yritti saada sen uudelleen liikkeelle ajattelemalla, että hän ei varsinaisesti edes tuntenut Antonina Maksimovnaa eikä Nastjaa ja mitä tahansa tapahtuikin, se ei itse asiassa koskenut hänen elämäänsä. Nastjan kasvot nousivat esiin pimeydestä. Hän piteli kädessään peltipurkkia, jossa oli kirjava punainen etiketti.

"Antonina Maksimovna ilahtuu, kun näkee", Nastja sanoi. "Hänellä on niin vähän ilonaiheita jäljellä."

Ovi avautui raolleen ja Antonina Maksimovna kurkisti ulos.

"Kuka te olette?"

"Minä olen naapuri, kolmekymmentänelosesta, tästä teidän yläpuoleltanne. Minulla on asiaa."

"Minä en voi puhua teidän kanssanne. Nastja tulee kohta. Tulkaa uudelleen vähän ajan kuluttua."

Antonina Maksimovna yritti sulkea oven Lindan edestä.

"Tulkaa uudelleen vähän ajan kuluttua. Nastja tulee aivan näillä minuuteilla."

"Antonina Maksimova", Linda sanoi. "Nastja ei tule takaisin. Hänet vietiin sairaalaan. Lääkäri pyysi minua antamaan teille tämän lapun. Siinä on sairaalan nimi ja puhelinnumero, josta voi tiedustella lisää. Tänään ei kannata enää soittaa, he sanoivat, mutta huomenaamulla voi yrittää heti yhdeksän jälkeen."

Linda ojensi lapun Antonina Maksimovnaa kohti. Tämä hätkähti ja astui askelen taaksepäin.

"Missä Nastja on?" Antonina Maksimovna kysyi tuijottaen lappua.

"Antonina Maksimovna, teidän pitää soittaa tähän numeroon huomenaamulla. Ymmärrättekö te?"

"Missä Nastja on?"

Antonina Maksimovna oli tullut ulos huoneistosta rappukäytävään. Hänellä oli päällään yöpaita ja jaloissaan punaiset huopakankaiset tohvelit. Hän vilkuili hätääntyneenä ympärilleen.

"Nastja! Naaast-jaaa!"

Antonina Maksimovnan ääni tärisi ja sortui lopulta falsettiin. Hän lähti laskeutumaan rappusia pitäen kiinni porraskaiteesta.

"Naaast-jaaa!"

Linda juoksi Antonina Maksimovnan perään. Tämä ei ollut ehtinyt kovin kauas.

"Tulkaa, mennään."

"Mitä minä nyt teen", Antonina Maksimovna soperteli. "Mitä minä teen?"

Antonina Maksimovna oli unohtanut huoneiston oven auki. Linda kävi sulkemassa sen. Hän tarttui Antonina Maksimovnan käsivarteen ja alkoi taluttaa tätä. Iho oli pehmeä ja veltto ohuen kankaan alla.

Natasha istui rapun lattialla oven edessä. Nähtyään Lindan hän nousi ylös. Antonina Maksimovna jäi seisomaan keskelle porrastasannetta.

"Antonina Maksimovna, tulkaa. Se on vain Natasha tästä viereisestä huoneistosta. Hän on minun ystäväni."

"Missä Nastja on?"

"Hän tulee varmasti aivan kohta. Mennään sisään odottamaan. Mitä me tässä pimeässä rappukäytävässä seisomme?"

"Hän ei löydä minua täältä", Antonina Maksimovna sanoi ja kääntyi takaisin rappusia kohti. "Minun täytyy mennä kotiin odottamaan häntä."

"Kyllä hän löytää", Linda vastasi ja talutti Antonina Maksimovnan ovelle. "Hän löytää teidät aivan varmasti."

Antonina Maksimovna istui sohvan kulmassa ja tuijotti ulos ikkunasta. Natasha istui Lindan jalkojen vieressä lattialla. Hän oli laskenut päänsä Lindan syliin.

"Minä olen pahoillani. Minä olen niin pahoillani. Minun ei olisi pitänyt sanoa niin."

"Ssshhh", Linda sanoi silittäen Natashan hiuksia.

"Minä ajattelin, että se menee jonnekin yksinään ja sitten se kuolee. Eikä me enää löydetä sitä. Minä pelkäsin, että me ei enää löydetäkään sitä."

"Kyllä me sen löydämme", Linda kuiskasi. "Aivan varmasti löydämme. Se tulee takaisin. Se tulee ihan varmasti takaisin. Meidän täytyy vain jaksaa odottaa."

Antonina Maksimovna oli alkanut laulaa. Ääni oli hiljainen ja tärisevä. Korkeimpien nuottien kohdalla se sortui ja hävisi välillä melkein kuulumattomiin. Natashan hiukset Lindan sylissä olivat lämpimät ja pehmeät, ja ne tuoksuivat pölylle ja auringolle. Linda nojasi päätään seinää vasten ja kuunteli.

Te tulitte sittenkin takaisin! Minä olin jo lakannut toivomasta. Minä ajattelin, että te olitte kyllästynyt minun seuraani ja lähtenyt kokonaan pois. Ei, ei, en minä sitä tarkoittanut. Minä tarkoitin, että... Unohtakaa se. Pääasia on, että te tulitte takaisin. Täällä on niin pimeää ja hiljaista, enkä minä olisi jaksanut istua yksikseni enää kovin kauan. Mitä te sanoitte? Nytkö jo? Eihän kello ole vielä mitään. Mutta ihan niin kuin te haluatte. Odottakaa, minä käyn maksamassa nämä drinkit. Se ei kestä kauan. Sitten minä voin saattaa teidät perille, niin että teidän ei tarvitse kävellä yksinänne.

Tulkaa, me voimme mennä kujia pitkin ja pihojen halki joelle ja sieltä eteenpäin teidän majapaikkaanne. Se on vähän pidempi reitti, mutta joki on niin sanomattoman kaunis myöhään illalla. Minä haluaisin näyttää sen teille. Aurinko on jo laskenut, mutta yleensä se jättää itsestään vaalean kajastuksen joen ylle ikään kuin lupauksensa siitä, että se ei ole hylännyt meitä lopullisesti vaan nousee vain hetken kuluttua uudelleen tämän harmaan kaupungin kattojen on yläpuolelle.

No niin, siinä se on, meidän harmaa jättiläisemme. Eikö olekin kummallista, kuinka jokin noin ruma voi olla niin mykistävän kaunis? Jos katsoo tuon samean, vihreän veden ohitse vähän kauemmaksi, melkein tuonne toiselle rannalle asti, niin joki muuttuu vähitellen ensin vaaleansiniseksi, sitten hopeaiseksi ja lopulta kultaiseksi. Näettekö nyt?

Ei, nyt te erehdytte. Te erehdytte niin surullisesti ja niin perustavasti, että minun on pakko väittää teille vastaan. Sitä paitsi minäkin ajattelin joskus kauan sitten aivan samalla tavalla, joten minä tiedän, että teidän on pakko olla erehtynyt. Antakaa minä selitän:

Näettekö te tuon harmaan yötaivaan ja utuisen pysähtyneen hetken hopeaisena hohtavan joen yläpuolella. Eikö siinä hetki sitten ollutkin jotain? Silmänräpäyksen ajaksi todellisuus muutti muotoaan ja ojensi kätensä meitä kohti. Myöntäkää pois, että tekin huomasitte sen. Jokin epämääräinen tunne oivaltamisesta, jotenkin erilainen valaistus kuin tavallisesti, tuoksu kenties? Sitten silmänräpäys karkasi ja kaikki oli taas ennallaan.

Tärkeintä on osata odottaa. Sitten kun on odottanut tarpeeksi kauan, silmänräpäykset eivät enää karkaa. Ne muuttuvat pieniksi kirkkaiksi tähdiksi. Samea vesi lakkaa näyttämästä samealta, viha hajoaa väsyneiksi valkoisiksi hetkiksi, jotka ovat niin kevyitä, että ne lentävät tiehensä painottomina untuvaisina kukkasina. Aika hidastaa kulkuaan ja pysähtyy lopulta kokonaan. Kunnes jossain kolmensadanviidenkymmenenyhdeksän asteen kohdalla, juuri ennen kuin täyskierros napsahtaa umpeen, löytyy tuskin huomattava rako, josta ryömiä ulos -- tai edes hetken sirpaleeksi suuntautua kohti tuota pientä säröä todellisuuden munankuoressa.